lauantai 1. marraskuuta 2014

Who's the Boss?


"I heard that you're a player. Nice to meet you, I am the Coach".
Esittäytyisin näin, mikäli fitness olisi lihaa ja verta.

Mennään vuosia taaksepäin. Aikaan, jolloin aloin haaveilemaan kehoni muokkaamisesta.
Elettiin 90-luvun loppupuolta, silloin ei ollut sosiaalista mediaa eikä fitneksestä lukenut halaistua
sanaa naistenlehdissä.
Olenko koskaan kertonutkaan teille mistä sain kipinän treenaamiseen?
Katsoin Tina Turnerista kertovan elämänkertaelokuvan What's Love Got To Do With It.
Se on muuten erittäin hyvä ja opettavainen elokuva, joka kertoo miten huippulahjakas Tina
taistelee itsensä väkivaltaisen ja dominoivan puolisonsa kynsistä maailmantähdeksi.
Jos joskus saisin pullonhengeltä yhden toiveen olla kuka tahansa päivän ajan, olisin tietenkin Tina Turner.
Se energia ja voima, jota hänessä on lavalla..jotain ihan käsittämätöntä!
Mutta asiaan. Pääosaa esittää Angela Bassett,  joka oli treenannut itsensä todella kovaan tikkiin elokuvaa varten. 
Katsoin leffan ja ajattelin: tuolta minä haluan näyttää. Pyöreät olkapäät ja tiukat kädet.
Siitä se sitten lähti.

En siis aloittanut treenaamista hakeakseni hyvää oloa, joka tosin tuli sivutuotteena
myöhemmin.
Tämä seikka hieman ärsyttää minua, ettei voida myöntää kuntosaliharjoittelun tai fitneksen harrastamisen lähtevän lähes poikkeuksetta ulkonäöllisistä syistä.
Tai ei ainakaan minulta apua pyytäneistä ihmisistä kovin moni ole aloittanut: "haluan saavuttaa hyvän olon treenaamalla" vaan "haluan _näyttää_ tältä ja tältä".
Nyky-yhteiskunta on kaikella tavalla muutenkin pinnallinen ja kilpailukeskeinen niin
miksi tätä asiaa pitäisi millään tavalla kaunistella?
Onhan se muutenkin ihan luonnollista, että etenkin naiset haluavat näyttää
hyvältä. 

En tiennyt aluksi edes, mikä on proteiini. Kysyin joltain bodarin näköiseltä asiasta.
Vastaus oli: "kaikki millä on jalat alla". Ok, selvä juttu.

Olin onnekkaassa asemassa ja sain asiantuntevaa ohjausta heti alkutaipaleella.
Välillä treenasin enemmän, välillä vähemmän.

Saatuani idean kilpailemisesta tein tiettyjä periaatteellisia päätöksiä.
Tärkein niistä oli se, että tiedostin kyseessä olevan oma valintani. Jonka joko annan vaikuttaa itseeni ja muihin, positiivisella tai negatiivisella tavalla.
Valitsin ensimmäisen vaihtoehdon. 
Käytännössä se tarkoitti sitä, että dietti tai muu kilpailuun valmistautuminen ei saa vaikuttaa
siviilielämääni ja mietin mm. seuraavia asioita:
-en näytä nyrpeää naamaa tai kiukuttele muille fitnesskilpailun vuoksi, en voi olettaa kaikkien ymmärtävän tämän olevan urheilua.
-maailmassa on paljon ihmisiä, joiden oma valinta ei ole olla nälässä.
-onko tämä oikeasti niin rankkaa, Talvisodassa oli varmasti tuhat kertaa kovempaa.
Selvitin asiat itseni kanssa eikä minulla ole koskaan ollut vaikeuksia itseni tai muiden kanssa mitä 
tulee kilpailemiseen tai fitnekseen ylipäänsä.

Moni on kirjoittanut blogeissaan ym. että _jokainen_ kilpailija on väsynyt dietillä.
Minä en ole ollut. Mitä lähemmäs kilpailua mennään vireystasoni nousee päivä päivältä.
Nautin treenaamisesta muutenkin, mutta pari viikkoa ennen kisaa saan uskomattomia fiiliksiä.
Silloin on niitä harvoja hetkiä, jolloin voima todella jyllää kehossani! Mikään ei paina ja voisin tehdä ennätyksiä lähes joka liikkeessä.
Eikä kyse varmuudella ole siitä, että söisin paljon. 
Luultavasti lähes jokainen bikinityttö syö enemmän. En ajattele seuraavaa pikku ateriaani vaan sitä,
että tyhmemmänkin kropan luulisi ymmärtävän, 
että ruokabaari kulkee mukana.
Olemme sopineet fyysisen minäni kanssa, että kun on kiltisti ja polttelee rasvat
henkensä pitimiksi niin sitten saa offilla palkinnoksi mitä haluaa.
Hyvin se on toiminutkin, kilpailussa rasvaprosentti huitelee viidellä alkavissa luvuissa.
Offillakaan kehoni ei ole liian vaativa ja rasvat pysyvät 12-14 tasolla. Sillon on mukava treenata kun 
ei tarvitse kantaa turhaa massaa mukana eikä etureppu haittaa liikkeitä.

Muistelen kertoilleeni joskus jossain myös kilpailupäivän aamusta.
Se on yksi parhaista ja jännittävimmistä hetkistä.
Pomppaan innoissani hotellin sängystä ylös, kävelen peilin eteen.
Silloin pitäisi näkyä pyöreää, täyteen ladattua ja terveen näköistä lihasta.
Jos itsekin säikähdän näkyä, on kaikki mennyt putkeen ja voin odottaa
tulevasta kilpailusta hyvää tulosta.
Silloin on se hetki kun ajattelen että, jos ei tällä niin ei millään!
Monesti hommat on menneetkin puikkoihin ja muistan olla siitä aina
kiitollinen.

Lopuksi voisin ottaa kantaa lajin rankkuuteen.
Mielestäni fysiikkalajit ovat maailman hienointa urheilua, vaativaa ja rankkaakin.
Joku on sitä mieltä, että dietti on lajin kovin juttu. Joutuu olemaan nälissään ja syömään aina sitä 
samaa. Jos minulta kysytään, kovinta on harjoituskauden treenit. 
Silloin taotaan se tulos, joka on sitten lavalla nähtävänä. 
Eli silloin kun painetaan, painetaan täysillä.
Toisaalta, ajatukseni siirtyivät nyt Mika Myllylään joka veti vyötäisiiän myöten tuntitolkulla upottavassa suossa.
Luultavasti niin kauan kuin sappinesteet lensivät ympäri kaunista luontoa.
Tässä kohden joudun nyt pohtimaan..tiedänköhän minä pieni tyttörukka sittenkään rankasta harjoittelusta yhtään mitään?


-Kati






































Å